Tekstit

Ideat – Mistä niitä oikein tulee?

Seison harmaana tiistai-iltana kauppajonossa. Mun edellä seisovalla miehellä on päällään kanariankeltainen tuulitakki, jonka selkämykseen on painettu itselleni tuntemattoman urheiluseuran logo, ja jonka ohuet hiukset on vedetty poninhännälle perinteisellä punaisella kumilenkillä. Lataan maitoja ja puurohiutaleita hihnalle täydessä ajatussumussa, mutta kuitenkin tarpeeksi läsnä erottaakseni palasia miehen ja kassaneidin keskustelusta. Kaivan puhelimen taskusta, avaan muistiinpanot ja näppäilen nopeasti ylös muutaman lauseen ja pari avainsanaa. Muistiinpanoja oli puhelimessani ennen tuota hetkeä 1663 – nyt niitä on taas yksi enemmän.

Kuluu pari viikkoa ja istun sessiossa selaillen muistiinpanojani sopivien konseptien toivossa. Silmäni tarttuvat pariin kiinnostavaan lauseeseen. Päivän lopuksi huomaan, että kauppareissulla kuullun keskustelun kirvoittamat ajatusketjut ovat ottaneet uuden muodon ja asettuneet kauniisti riveihin laululyriikaksi. Huvittuneena mietin, kuuluisiko tuolle poninh…

Pienen sisäisen huijarin jäljillä

Sunnuntai.

Istun meidän olkkarin lattialla aamutakkiin kääriytyneenä, jalassa sukat joihin on kirjailtu lause "Believe in your inner Beyoncé". Viime vuoden alussa aloittamani henkilökohtaisen itsevarmuuskampanjan myötä oon päässyt aika ajoin (harvoin, mutta se on enemmän kuin koskaan ennen) kokemaan, miltä tuntuu elää tuota lausetta todeksi.

Mutta ei se itsevarma olotila mitään jokapäiväistä herkkua ole. Nuppiin risteilee Paperi T:n (tai kuka lie alun perin sanonut) jossain haastattelussa heittämä lause "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska". Mua hymyilyttää. Itsevarmuuden ja epävarmuuden välinen seinä on tehty silkkipaperista ja joskus pieninkin puhallus rikkoo rajan, vetäen sille kuuluisalle pimeälle puolelle. Suomeksi sanottuna: välillä tulee päiviä, kun kaikista onnistumisista ja saaduista papukaijamerkeistä huolimatta olo on, kuin juoksisi neljä numeroa liian isot kengät jalassa sadan metrin rutistusta väärään suuntaan. Tiiätkö mikä se on? HUIJARIS…

Blogin paluu

Hei taas pitkästä aikaa! Hengissä ollaan, vaikka hiljaisuutta on tällä rintamalla ollutkin laittoman kauan. Myönnettäköön että saatoin haukata tapani mukaan innostuksissani astetta liian suuren palan, kun haaveilin että ehtisin tehdä pari postausta viikossa. Kyllähän toi mun päätyö eli ne LAULUT on kuitenkin keskiössä ja sehän on ihan ymmärrettävää.
Pohdin tossa joulun aikaan miten kauheet (ja TURHAT) paineet mulla tuli näitten postausten tekemisestä. Tuntu että joka kerta pitäis olla jotain maailmaa mullistavaa sanottavaa, vaikka faktahan on että höpisen vaan näitä päässä sekavasti risteileviä ajatuksia ja samalla kirjoittaessa itsekin niitä vasta jäsennän. Mulla ei oo mitään suunnitelmaa siitä millasia juttuja aion käsitellä, enkä myöskään haluu et tästä ilmaisukanavasta tulee vaan joku kuiva lauluntekijyyjen tietopankki. Kyseessä on ehkä enemmän jonkinlainen vertaistuen ilmenemismuoto ja ehkä mahdollisuus kurkata tänne mun sävelten ja sanojen sekamelskan täyttämään elämään.
Oon saa…

Pitääkö musiikista maksaa?

Mulla on ollut jo kauan mielessä tarttua tähän aiheeseen, mutta väliaikaisesti poistetut YouTube -videot ja sitä myötä eilinen käsiin räjähtänyt Google/Teosto -keskustelu sai mut ottamaan asian käsittelyyn nyt. 

Ensinnäkin täytyy sanoa, että oli todella kivuliasta huomata kuinka pihalla ihmiset tekijänoikeusasioista oikeasti ovat. Myös käsitteet "artisti" ja "biisintekijä" ja niiden kahden ero tuntuvat olevan monelle hankalia ymmärtää. Ikävin osuus eilisen keskustelun seuraamisessa oli kuitenkin, että osa täyden tietämättömyyden aiheuttamasta negatiivisesta kommentoinnista tuli ihmisiltä, jotka ainakin omien somekanaviensa mukaan toimivat tavalla tai toisella musiikin parissa. Tämä sai minut miettimään, pitäisikö asioista puhua ääneen vielä nykyistäkin aktiivisemmin.

Suurin osa vihaisista kommentoijista syytti sekä musiikintekijöiden oikeuksia ajavaa Teostoa että työstään kohtuullista korvausta vaativia musiikintekijöitä (ja artisteja) ahneiksi – moni oli jopa sitä m…

Viikon biisi – 47/2017

Kuva
Moikka taas! Oli ihana nähdä miten hyvin viimeisin "Väsymys on tabu" -postaus otettiin vastaan. Oon saanut siihen liittyen aika paljon viestejä ja kiitoksia aiheeseen tarttumisesta. Kiva tietää että joku saa jotain irti näistä mun aivoituksista ja että siellä jossain joku tätä blogia lukee. Kiitti siis!

Se olis kuule semmonen homma, et on aika esitellä taas viikon biisi! Tällä viikolla tää tulee tälleen lauantaina, koska huomenna lähden muutamaksi päiväksi Slush Music -biisileirille, enkä ole siksi linjoilla hetkeen. (Tähän sivuhuomiona vaan että ai hittooooo oon innoissaniiii! Niiiin huippuja juttuja!)

Viikon biisinä on tällä viikolla Banks: This Is Not About Us. Löysin kyseisen artistin tossa päälle vuosi sitten ja ihastuin The Altar -albumiin jolta tääkin biisi löytyy. Banksin musassa on mulle jotain super hypnoottista ja kuuntelen tota levyä monesti jos lähden esim. pitkälle kävelylle ja haluan uppoutua ajatuksiini. Lempibiisini tuolta albumilta vaihtuu päivän mukaan, mutt…

Väsymys on tabu

”Onko kiirettä pitänyt?” kysyy musiikintekijä toiselta kun tavataan. Vastaus on useimmiten ”No onhan tässä ollu hommaa, mutta ihan silleen sopivasti.”. Juttelin kerran erään kollegan kanssa ja kyselin kuulumisia ja koska tiesin hänellä olevan monta rautaa tulessa, tiedustelin ääni kunnioitusta huokuen, eikö kova sessiotahti ja ulospäin yli-inhimilliseltä vaikuttava työmäärä koskaan hengästytä. Kollegan vastaus oli minulle yllätys: ”Pliis älä kerro kellekään, mut oikeesti mä oon aika loppu.”. 
Aika harvoin mä kuulen musantekijöiden puhuvan väsymyksestä. En kuitenkaan usko että se johtuu siitä, etteikö kukaan siitä kärsisi; 80% kerroista kun olen ottanut aiheen puheeksi ja siitä on avoimesti keskusteltu, on selvinnyt että moni kyllä kamppailee asian kanssa, mutta levon tarpeesta ei vain oikein haluta puhua ääneen. Eikä tämä varmasti ole ainoastaan luovan alan ongelma, vaan uupumatonta, loputtomiin ylisuorittavan superihmisen kuvaa koitetaan varmasti ylläpitää ihan kaikilla muillakin aloi…

Viikon biisi – 46/2017

Kuva
Noniin hei taas! Mähän sanoin et palaan pikemmin kuin arvaat. Tuntui luontevalta ajoittaa Viikon biisi -osio nimenomaan sunnuntaille ja jatkossakin tälleen viikonlopun korville tätä showta tähtäilen. Myönnettäköön, et osasyynä päivän valintaan oli tänään se, ettei mulla salilla käynnin ja muun pienen touhun lisäks ollut oikein mitään muuta aktiviteettia. Joten mikäpä mukavampi tapa viettää sunnuntaita kuin musasta jutustelemalla!

Mulla iski heti tän idean ääneenlausuttuani aikamoinen pakokauhu. Ihania biisejä on tuhansia ja tuhansia ja mun musatausta värikäs, joten oli aikamoinen tehtävä alkaa valita just sitä ensimmäistä tän "sarjan" aloittavaa kappaletta. Päädyin lopulta valitsemaan biisin, jonka uskon olleen yksi tärkeitä käännekohtia mun biisintekemisessä ja josta saan edelleen saman tunnereaktion kuin ensimmäisellä kuuntelulla.

Mä olin aika varma, että suurin osa mut tuntevista odottaisi että läväyttäisin ensimmäisenä biisinä jotain jenkki R&B:tä tai soulia ja siksi…